Toiseen blogiin !

Jos kiinnostaa niin klikkailkaa seuraamaan toista blogiani, joka porskuttaa etiäpäin nimellä:

Me and my baby steps

Ja kuten blogin nimestä voi päätellä niin blogissa seurataan raskausaikaani, esikoisen olisi tarkoitus tulla tupsahtaa heinäkuussa maailmaan. Sen jälkeen aihealue siirtyy vauva-arkeen. Eli osoitteeseen

http://me-andmybabysteps.blogspot.fi/

Autumn is here

 

Hiljaiseloa on taas pidellyt, ei vaan tahdo noi vuorokauden tunnit riittää aina mulle, plus tuntuu että kokoajan oon jotenkuten kipeenä - ja sekös voimia vielä entisestään vie. On riepoteltu tossa tiukassa flunssassa, on jalkoja jomottanut jos jonkinmoisen vaivan takia, ja nyt sitten päätettiin repiä kolmas viisaudenhammas irti.

Jaksoin kuitenkin yhtenä iltalenkkinä ottaa kameran mukaan mettään, ja tämmöstä jälkee sitä sitten sain. Olis ihan hirveen kiva yrittää kehittyä valokuvaamisessa - sekin sitten aikanaan..

Tälläkin hetkellä valvon (jälleen kerran..) viimeistä työtuntiani työyöstä. Tuntuu että oon kokoajan yötyössä - eikä mikään ihmekään kun viimeset kuusi yövuoroa on sopivasti sattuneet semmoseen kuukauden sisälle. Ensi listoissa kuitenkin päätin, että en tee yövuoroja. Ei enää pygee. Nytkin tekee tiukkaa. Pääset aamulla seiskalta töistä, mutta nyt valitettavasti joudun bussireissailemaan, niin painan pääni tyynyyn vasta puoli yhdeksän aikaan. Kiva painaa pää tyynyyn, kun toinen siinä nousee keittämään aamukaffit.. akjdhoweirj.

Perjantaina kuitenkin laivalla Tukholmaan, sekin työpainotteinen reissu. Sunnuntaina relaan. Mä koitan taas nousta täältä pimennosta päivittämään blogihömppääkin! Pusipusi!

Jaa nelisilmä?

Koska olen sokea kuin kirkonrotta niin on mun välillä iskettävä rillit päähän. Toisinaan oli aika, kun käytin rillejä vaan iltaisin kotona, nykyään tulee käytettyä kyllä enemmän. Viime kesän alussa ostin uudet, "raskaat" paksut kehykset, mutta nyt optikolla käydessä kävi ilmi, että muutaman häiritsevän asteen verran olen sokeutunut lisää ja hajataittokin on tullut kaveriksi. Sepä kiva se, uusia pokia sitten etsimään. Olin haku päällä koko hemmetin kesän ajan, kävin kaikki vastaantulevat silmälasiliikkeet läpi niin Tampereella kuin Mikkelissäkin. Tällä ketaa tahdoin hengittävät pokat. Ne ei ole enää niin "in" kuin muutama vuosi sitten. Arvatkaa vaan löytykö siis sopivia ollenkaan.. noup.

Sitten tein löydön, tietokoneella surffailin ja päädyin puolivahingossa Favopticin nettisivuille. Homman nimihän oli se, että sain klikkailla kehyksiä maksimissaan kuusi kappaletta sovituskoriin ja ne lähetettäisiin mulle suoraan postilaatikkoon. Olisin saanut mätsäillä niitä myös siellä nettisivuilla valokuvan avulla, en sitä vaivautunut. Suoraan kuusi kappaletta sovitukseen, avot!

Prosessi oli tosi nopea, olikohan se maanantai-ilta kun iskin tietoni tälle nettiyritykselle niin jo keskiviikkona postilaatikossa odotti tämmönen paketti.

Mätsäilin kaikki kehykset läpi, siellä oli muutama ihan floppi mun naamalle, oli semmosia ihan ookoo, mutta löytyi myös se yksi ylitse muiden. Nimenomaan semmoiset kehykset mitä olin metsästänytkin. Homma jatkui sitten siis sillä, että merkkasin (tai Tero merkkasi) punaisella kynällä pienet, pyöreet ympyrät linsseihin mun pupillieni kohdille kun ne kehykset oli mun naamallani. Älkää kysykö miksi, en tiedä.. Sitten pakkasin kehykset takaisin omiin mustiin suojapussukoihin, laitoin laatikon kiinni ja liimasin siihen palautusosoitteen ja kävin heittämässä postin keltaiseen laatikkoon kolmen päivän kuluttua. Nyt enää on mun hommana lähettää tänään skannattu silmälasiresepti heille, jotta mun rillien valmistus pääsee alkamaan. Niin ja toki mulle  vielä kuuluu se maksupolitiikkakin.

Sitä en tässä vaiheessa osaa sanoa kuinka hyvä prändi tää kaikenkaikkiaan on. Kuinka kauan sitten menee kun valmistetaan nimenomaan mulle mun kehyksiä, vastaako rilleissä sitten tehot oikeita, kuinka vempulat tulee olemaan.. Annetaan tälle  mahdollisuus! Ei nyt ihan yltiöpäisesti p*rsettä tule kutittamaan tää näiden hintataso.

Ja tässä nää uutukaiset olisivat, tämän malliset! Jäädään innolla odottamaan niitä mun kappaleita saapuviksi, jeij.

"Mä juon siks kun se on kliffaa"

Lauantaina oli kavereiden tupla-synttärit. Odotin tätä iltaa niin innolla ja pienoisalla kauhulla, molemmat fiilikset sitten kävi toteen. Ilta alko New Yorkissa ruoan tankkaamisella, ihan näppärä paikka toi tuolla Hämeenkadulla. Kruisailin ja otin alkupaloiksi mozzarellatikkuja, pääruokana oli maistuva piffi-annos. Ruokajuomana vesi, ja jälkkäriksi herkuttelin yhden mansikka-margaritan.

Siirryttiin Bar passioniin ja vaihdettiin viina-vaihde silmään, tosin allekirjoittanut ei juonut kuin kolme tuolla(kaan). Tässä vaiheessa iltaa oli aistittavissa jo sekasorron fiiliksiä, ai että mua kiukuttaa että porukassa on yksi joka tahallaan tahtoo aiheuttaa draamaa. Tän illan jälkeen laski pisteet tätä henkilöä kohtaan, maailma ei pyöri vain yhden ihmisen navan ympärillä..

Tallusteltiin vielä jonon ohi Ilonaan, täällä porukka lopulta hajautu kunnolla irti toisistaan. Kierreltiin muutaman kerran kaikki puolet läpi, ja juotiin tuopilliset kylmää colaa. Päätettiin sitten olla niin mummoutuneita ystäväni Kipan kanssa, ja ottaa taksi Nokialle kahden korvilla. Ei vaan, hyvä aika lähtee niin säästyttiin niiltä suuremmilta draamojen todistamisilta, me googlailtiin taksissa seuraavaan aamun brunssipaikkoja. Mua olis himottanut mennä Hulluun Poroon, mutta hinta oli kova, koitettiin ettiä jotain muuta vaihtoehtoo. Lopulta ei oikein löydetty. Kotona mä vielä herätin Teron ja kekkuloin pari tuntia vielä hereillä. Sunnuntaina treffattiin vielä ihanainen Kipa, ja käytiin heittämässä tytsy rautatieasemalle. Tää oli se suurin syy minkä takia odotin viikonloppua kovasti, Kipan näkeminen!

Tästä tuli nyt maailman huonoimpien kuvien kuvapainotteinen postaus, viimeisin kuva on musta ja Kipasta. Me ollaan teini-iästä yleensä oltu kuin yö ja päivä: mä oon ollut se dark side, mutta hei kattokaa mitä klooneja, sisaruksia konsanaan! Love you ♥

My eyelashes story

Ostin vuoden alussa Facediilistä lahjakortin ripsienpidennyksiin. Olin jo aikaisemmin saanut veljeni vaimolta eri firmaan diilillä ostetun räpsylahjakortin, ja se kokemus oli aika mieleenpainuva.. Joten en tiedä mitä mielessäni kävi, kun toisen kerran kepillä koitin jäätä. Sillä ensimmäisellä kerralla mä menin Tampereelle semmoseen Amy Nails -nimiseen liikkeeseen, missä oli sillä hetkellä kaksi jotain kinkkiä työskentelemässä (kokemuksen jälkeen googlattua lafka löytyi myös Helsingistä). Kukaan ei tervehtinyt kun menin sisään, kyllä mulkattiin. Mun aika oli 30min myöhässä, kukaan ei tullut mulle asiasta sanomaan tai mitenkään pahoittelemaan. Toinen kinkki teki niitä ripsiä, ja toinen kynsiä. Fiilis oli kuin olisin istunut hautajaisissa, kukaan ei puhunut kenellekään mitään. "Ripsiteknikko" sai edellisen asiakkaan valmiiksi, ja alkoi vuolaasti kehumaan tekemiään ripsiä. Pyysi siinä muakin katsomaan lopputulosta (öh..), ja totuuden nimissä - en voinut olla mitenkään wau niistä luomuksista. Nyt jo pelotti, että mihin nokkani työnsin. Mulla ei ollut aikaisempaa kokemusta ripsistä, joten teknikon kysyessä "mika pituus" olin ihan kysymysmerkkiä. Siihen "teknikko" sitten sanoi, että oliko edellisen asiakkaan ripset ja pituus mun mielestä hyvä - jotain myöntävää kakistelin ja ilmeisesti mulle sitten tehtiin saman pituiset kun hänellekin.. ammattitaitoista. Kokemus oli muutenkin epämiellyttävä, muistan kuinka alaripset liimattiin _tiimarin_teipillä ja valo oli liian lähellä ja näinollen myös älyttömän kirkas. Mun kanssani ei kommunikoitu sanaakaan, kinkkityöntekijät sitä vastoin alkoivat vuolaasti keskustelemaan keskenään kun tän kynsiasiakas oli lähtenyt. Oli siinä sitten kiva maata silmät kiinni, kun puhutaan ihan vierasta kieltä ja välillä tirskahdellaan. Sitten paras - aavistin kuinka "teknikko" poistui paikaltaan, yhtäkkiä kuulen ulko-oven kolinan ja viileän talvituulahduksen tulevan. Pistävän tupakanhajun. Nämä lähtivät tupakille! Mitään multa kysymättä, mitään mulle sanomatta! Röyhkeää. Oli viimeinen kerta kun sinne paikkaan jalallanikaan astun. Ja nykyään se onkin poistunut Tampereelta, tai ainakin sen liiketilaa hetki mun kokemukseni jälkeen vuokrattiin.

Toisen mahdollisuuden annoin Zenze -nimiselle kauneus- ja hyvinvointihoitolalle (teknikko joka teki silloin siellä ripseni ei enää työskentele siellä!). Tällöin oli ripsistä kuulunut sen verran aikaa, että edellisiä ei ollut jäljellä - joten pääsin makoilemaan taas pariksi tunniksi. Vai.. olikohan se lähempänä kolmea tuntia? Kyllä, tällä kertaa teknikko oli älyttömän hidas. Sen verran pakko kritisoida sitä hitautta, koska ei mun ripsiin mene sitä normaalia paria tuntia kun uudet laittaa, jos skulaat hommas. Ite nyt ripsiä laittaneena niin mulla on kerran mennyt se kolme tuntia kun laitoin kaverille - sillä paksut, tuuheet omat ripset ja pidettiin jopa yks ruokatauko! Tämä teknikko valitettavasti keskittyi enemmän juttujensa kertomiseen, musta tuntui välilä että mä olen joku terapeuttinen hahmo sille siinä. Kesken räpsyjen laiton siellä sermin sisäpuolella (joka sekin kyllä häiritsi mua, kun tila ja hetki oli mua varten..) kävi teknikon joku ex-mies. Mistä tiedän kuka se oli? No tottakai tää teknikko sen kerto mulle! Ja kertopa muutakin heidän suhteestaan, ja miksi erosivat. Kertoi nykyisestä suhteestaa, lapsestaa ja kuinka vaikeaa oli tulla raskaaksi. Kuinka heidät tyrmättiin jo lapsettomiksi, olivat erotakin, ihme tapahtui, mutta raskausaika ja synnytys olivat hirveitä. Ja paljon muutakin, ketä kiinnostaa lähteä kuuntelemaan toisen elämänkertaa kun tarkoitus olisi vain maata ja rentoutua sen pari tuntia? Kysyin myös ihan uteliaisuuttani tältä teknikolta kuinka kauan hän on tällä alalla ollut, kauanko on ripsiä tehnyt. Hän ikäänkuin säpsähti ja esitti vastakysymyksen "ai kuinniin?". Herätti mielenkiintoa. Ripset olivat nätit, ne pari päivää. Olin oikeesti todella pettynyt kun suurin osa oli lähtenyt jo yhdessä viikossa pois. Ja mä tein kaiken ohjeiden mukaan. Tännekään en huoltoon palannut.

Löysin Marin, jota jo muutamat muut Tamperelaiset bloggaajat kehuivat. Varasin ajan ja menin huoltoon Marille. Olin tosi yllättynyt ja kiitollinen, kun Mari teki mulle 1,5h aikana ihan uudet ripset eikä edes velottanut niistä sitä täyttä hintaa. Marilla oli mukava käydä, hän teki kotonaan niitä. Oli rauhallinen tunnelma, radio soi sopivalla volyymillä ja jutusteltiin aina siinä ensin.. kunnes mä aloin torkahtelemaan. Muiden laittajien käsittelyssä ei olisi käynyt kuuloonkaan että olisin nukkunut! Marista tuli sitten vakkarini, mutta elokuussa oli viimenen huoltoaika hänellekin. Hän muutti pois Suomesta, joten oli taas aika etsiä uusi laittaja.

Kävin sitten nyt torstaina laitatuttamassa ihan alusta saakka ripset Tampereella kynsi- ja ripsistudio Blingissä. Kokemus oli ihan ok, en tiedä oonko niin tottunut Marin työskentelyyn kun välillä tuntui omituiselta kun tää teknikko rääppi ripsiä. Laitettiin c-kaarella 13mm ripsiä. Ihan kivat ja näyttävät nää on, mutta silti jotain ehkä puuttuu. No, en tyrmää vielä mitään. Kattellaan miten nää alkaa varisemaan, mutta oon taas kuukauden tauon jälkeen aika happy kun on räpsyt! Minkälaisia kokemuksia teillä on kaikenkaikkiaan ripsienpidennyksistä? :)



PS. Mulla on joo aika kärkkäät mielipiteet, mutta oon sitä mieltä että saamastaan palvelusta tulee antaa niin risuja kuin ruusujakin. Musta on ainakin kiva päästä lukemaan mitä ja millasta palvelua on saatu siellä, tuolla ja täällä niin osaa vähän miettiä sitä meneekö sinne paikkaan vai ei. Peace and love, hyvää viikonlopun alkua vaan kaikille! Tää tytteli valvoo vielä perjantai yön duunia tehden, lauantaina sitten tyttöjen kanssa vähän radalle! Tsau!

Mikä susta tulee isona?

Kaikki varmasti muistaa kyseisen kysymyksen ystäväkirjoista, jotka oli kovaa huutoa ala-asteella. Muistan jo pienestä pitäen kynän jähmettyneen tän kysymyksen kohdalla, en tiedä mitä vastata. Miten mä voisin pienenä 9-vuotiaana barbeilla leikkivänä tyttönä tietää mikä musta joskus tulee? Kuitenkin oli niitä tulevaisuuden ihanne-ammatteja. Muistan kirjoittaneeni muutamaan kirjaan vastaukseksi eläinlääkärin, lentoemännän, parturi-kampaajan ja kaikista näsäviisain vastaus: isona minusta tulee ISO.

 Kuva lainattu täältä

Vanhemmat on kertoneet kuinka oon pienestä nappulasta asti touhottanut tota eläinlääkäriä ja lentoemäntää, mutta jossain vaiheessa mulla oli myös vaihe kun tahdoin olla poliisi. Isoveli kettuili jo silloin, että poliisien pitää osata pitää asetta oikein päin, joten ei susta poliisiksi ole. Eläinlääkäri haaveet kaatu sitten siihen, kun kuulin sen karun tosiasian että lääkäreiden työtä on myös lopettaa sairaita ja kärsiviä eläimiä. Enkö mä pystyisikään pelastamaan kaikkia ihania karvapalloja?

 Kuva lainattu täältä

Yläasteella olin ihan takki auki, että mitä haluan. Minne menen. Tuli yhteishaku. Karu tosiasia oli, että mun päättötodistuksella ei ovet ihan joka paikkaan aukea (ai mitenniin koulunkäynti ei ihan aina napannut..). Muistan kuitenkin minne hakutoiveet sijoittuivat. Ykkös- ja kakkosvaihtoehdoiksi kirjoitin Tampereen parturi-kampaajakoulut. Kolmantena ja neljäntenä pistin Hervannan ja Kalevan lukiot. Viidentenä aika randomina arvoin Tampereen kauppaoppilaitoksen. Niin.. Jos mun keski-arvoni oli kutakuinkin luokkaa kuusi ja puoli, mitäpä luulette kuinka flaksi kävi? Aika paskasti. Mä olin katkera ja vihainen meidän yläasteen opolle, miksei se auttanut ja valaissut mua yhtään? Se vaan antoi ton mennä tommosenaan läpi, vaikka aasikin sen tietää ettei ovet aukeisi minnekään noista.

Se oli sitten kesäkuun alkua, kun kaikille tupsahteli postiluukuista kirjeitä minne on hyväksytty jatko-opiskelemaan. Ihmettelin missä mun kirje on.. Kai postilla vaan kestää? Olin rannalla kaverin kanssa, kun puhelin soi. Vastasin ja siellä oli opo, selitti tilanteen ja kysyi pääsisinkö heti koululle. Jäin ilman opiskelupaikkaa. Se siitä auringonottamisesta. Koululla katteltiin sitten vaihtoehtoja minne voisin päästä - opiskelulinjoja joilla oli jämäpaikkoja jäljellä. Mulle oikeesti ehdoteltiin mm. Vammalan lukiota (minne älytön matka Hervannasta, opon mielestä se oli vain asenteesta kiinni miten aamuisin heräisi..) ja jotain lihanleikkausalaa Tampereen amiksesta. Sanoin ei kiitos kaikille vaihtoehdoille, toivotin hyvää kesää ja lähdin ilman jatko-opiskelupaikkaa yläasteen ovista viimeisen kerran ulos, vittuuntuneena. Vihaisena. 

 Kuva lainattu täältä

Kotona ei oltu tyytyväisiä, mutta sanottiin että kyllä tää tästä. Äiti vilautteli jo sillon sosiaali- ja terveysalalle kouluttamista, mutta paskaiset vaipat, kirkuvat lapset, ryttyiset ja muistamattomat vanhukset ei muhun iskeneet. Saati sitten mähän oon veri- ja piikkikammonen!  Äippä kuitenkin painotti, että tämän kesän saan lomailla, mutta syksyllä jollen mihinkään kouluun mene niin se on sitten jotain töitä tehtävä, kotiin ei jäädä lepäilemään. 

Elokuussa porukka oli intopiukeena ostamassa kyniä ja kumeja tuleviin koulupäiviin varten. Mä vaan mietin, että mitähän mä tässä syksyn mittaan mahdan tehdä. Mulle sitten soitettiin yhtenä päivänä Sammon/Sampolan (en muista) koulun kymppiluokalta, että täällä olisi paikka. Lupasin harkita. Asia ei napannut. Äiti kuitenkin oli toista mieltä, ja näinollen jouduin sinne kymppiluokalle. Ilokseni siellä oli mun entinen kaveri. Käytiin kuitenkin tätä kymppiluokkaa tasan kaksi viikkoa. Riitti kiitti. Se oli kun joku hylkiöiden sakki, en mä tuntenut kuuluvani sinne saati sitten saavani siitä mitään irti. Kyllä mä ne yks plus yks asiat osasin..

Sitten mulle soitettiin Tampereen kauppiksesta, nyt olisi paikka avoinna. Se oli mun viides toivepaikkani. Otin paikan vastaan, tein parit voitontanssit. Ilmoitin tästä äitilleni, jes mä menen kauppikseen! Hyvä ettei se slaagia saanut. Se ite on monet vuodet työskennellyt kaupanalalla. Se heti tyrmäs mut ja sano ettei se ole mun juttu, trust me. Kamalaa lannistamista. En usko. Sillon mulla oli fiilis, että tää just on se mun juttu! 

 Kuva lainattu täältä

No tää mun kaverini, joka oli kymppiluokallakin, yllättäen tuli mun kanssani kauppikseen. Jouduttiin tosin eri luokille. Kyllä mä alkuun viihdyin koulussa, markkinoinnista tykkäsin ja sainkin siitä täydet pisteet. Kuitenkin loppu syksystä alko koko kauppis kyllästyttämään. Pala palalta romuttu se ajatus, että tää on mun juttu.. Mikä musta mukamas täällä tulee? Ehkä se mutsi olikin oikeessa.. Ei tää vaan oo mulle tarkotettu. Kävin vuodenvaihteen jälkeen kirjoittamassa eropaperit.

En jäänyt nuolemaan näppejäni kotiin, suuntasin työkkäriin. Tehtiin se semmonen ammatinvalintakoe juttu. Se osoitti suuria pointseja, että musta olis sosiaali- ja terveysalalle. Vähän häkellyin, mutta tähän mennessä oli alkanut jo sulamaan nää mun jyrkät mielipiteet tosta alasta. Päätin hakeutua työkkärin pienellä palkalla päiväkotiin, siellä sitten viihdyin koko kevään. Palkka ei ollut häävi, mutta kyllä mä enemmän rahaa sain kun kaverini jotka opiskeli kouluissaan. Alkoi taas uusi kesä, ja mä olin taas tilanteessa missä en tiennyt syksyn tulevaisuudesta mitään. Ei tää nyt niin paljon mua edes huolettanutkaan.

 Kuva lainattu täältä

Syksyllä mä löysin, vähän niinkun vahingossa, itteni taas yhdeltä kymppiluokalta. Ajattelin, että kokeillaan nyt sitten tätäkin taas. Ja tämä kaveri, joka oli mun kanssa edellisellä kymppillä ja kauppiksessa, oli nyt myös taas mun kanssani tuolla kymppiluokalla. Tää oli vähän enemmän semmonen "yksityiskoulu", meitä oli joku kymmenen oppilasta. Siellä viihdyin, tosin tottakai teinimäistä kitinää ja kapinaa piti tähänkin vuoteen mahtua. Saatiin jopa käydä kaverin kanssa psykologian lukiokurssi tätä kautta. Ja opiskella vähän näyttelemistä. Ja kaikista paras juttuhan tässä oli, että mun keskiarvoni oli tän koulun jälkeen paljon enemmän kun mitä osasin kuvitellakaan.

 Kuva lainattu täältä

Nyt mä vihdoinkin tiesin mitä mä haluan: lähihoitajaksi. Pääsinkin suoraan kymppiluokalta Tampeen sosiaali- ja terveydenhuolto-oppilaitokseen. Puolen vuoden jälkeen siirryin Lappeenrantaan opiskelemaan, edelleenkin lähihoitajaksi. Tykkäsin kaikista harjoittelupaikoistani: olin vuoropäiväkodissa, kuntouttavalla vuodeosastolla, kehitysvammaisten asumisyksiköissä ja MS-liiton asumispalvelussa. Jälkikäteen katottuna mulla oli tosi hyvät ja kattavat harjoittelupaikat! Valmistuin lähihoitajaksi vuoden 2010 joulukuussa.

Muutin takaisin Tampereelle ja vuoden 2011 huhtikuussa aloitin työskentelyn työpaikassa, missä tälläkin hetkellä olen. Aloitin määräaikaisena, mutta tänä vuonna mut vakinaistettiin. Nyt kuitenkin mun paikat on alkaneet pragaamaan, tarkalleen ottaen siis nää mun jalat. Se todellisuus on tiedossa, että tätä ammattia en voi harjoittaa sitä seuraavia +30-vuotta. Opiskella pitäisi, ja sen ajattelin suorittaa aikuispuolella. Syyt on niinkin yksinkertaiset, että en tule pärjäämään rahallisesti millään opintotuella vaan mun on tehtävä töitä. Ja uskon, että musta on työskentelemään ja itsenäisesti opiskelemaankin samanaikaisesti jos vaan tahdon sitä. Sitten mua ei myöskään houkuta se ikäluokka mikä mahdollisesti nuorisopuolella olisi vastassa. Nuorisopuolen "plussia" tietenkin olisi ne kaikki opiskelijabileet ja luokkakaverit, mutta enköhän mä kestä ilman niitäkin.

 Kuva lainattu täältä

Vielä tämän vuoden alussa olin varma, että haen joko sairaanhoitajaksi tai terveydenhoitajaksi. Hainkin sh-linjalle aikuispuolelle menestymättä siinä. Se ei ollu mikään kova isku, tarkemmin ottaen mä tahtoisin olla terveydenhoitaja. Tahtoisin olla esimerkiksi neuvolatätinä tai alakoulun terveydenhoitajana. 

Myös muutkin kuin sosiaali- ja terveydenhuollon ammatit ovat alkaneet houkuttelemaan. Tällä hetkellä, kun teen harrastusmielessä ripsienpidennyksiä niin on alkanut yleensäkin kauneudenhoitoala kiinnostaa. Nyt aloin "laajentamaan" harrastustani kynsiin, tilasin jo starttipaketin ja muutamia kavereita olen houkutellut koekaniiniksi. Kuitenkin kauneudenhoitoala tarkottaisi kosmetologia - Tampereella on yksi linja joka on varmasti tupaten täynnä joka haussa, ja se on nuorisopuoli. Sitten on nämä yksityiset kosmetologikoulut, mutta ei mulla ole rahaa (ja just nyt halujakaan..) maksaa itseäni kipeeksi jostain vuoden koulutuksesta. Tää ala on vaan aika brutaalia, et tuu tienaamaan ellet pistä omaa putiikkia pystyyn. Ja sekin on aika riskaabelia, koska jo pelkästään Pirkanmaalla on näitä kilpailevia kosmetologipaikkoja enemmän kuin tarpeeksi.

 Kuva lainattu täältä

Nyt on taas alkanut kutkuttamaan yläasteen unelma - parturi-kampaaja. Opo sitä sillon jälkikäteen sätti, että tää ala ei oo mulle tarkotettu. En pystyisi työskentelemään kovinkaan kauan näissä hommissa, koska mulla on astma ja atooppinen ihottuma. Kuitenkin toi mun atopia on ollut tässä vuosien saatossa hyvin minimaalista, kadonnut kuin tuhka tuuleen. Ja astma, sekin kyllä ennemminkin rasitusastma. Nykypäivänä ne tuotteetkin on paljon hellävaraisempia, muttamutta..

 Kuva lainattu täältä

En tiedä pitäiskö ajatella järjellä vai tehdä sitä mitä sydän sanoo? Vai pitäiskö ajatuksia pyöritellä paljon enemmän vielä päässä ja päästä jonkinmoiseen yhteisbalanssiin.. Mm..

Jos tänäpäivänä tulisi ystäväkirja mihin pitäisi vastata kysymykseen Mikä sinusta tulee isona? niin en osaisi vastata. Kohta jäisi tällä kertaa tyhjäksi. Mitä sä siihen kirjottaisit?

Stumppaa tähän!

Mä en halua nyt jeesustella, kerron vaan oman kokemukseni tässä! Heinäkuussa tilasin netistä Allen Carrin kirjoittaman, suurta puolesta ja vastaan palautetta saaneen, Stumppaa tähän! - Helppo tapa lopettaa tupakointi kirjan. Olin useampaan otteeseen kuullut kirjan olemassaolosta, ja miettinyt lainaavani sitä kirjastosta. Kuitenkin asia aina jäi.. jäi.. ja jäi. Koska mulla ei edes todellisuudessa ollut mitään halua lopettaa tupakointia. Nyt kuitenkin - niiden naurettavien "nyt lopetan tupakoinnin" -yritysten jälkeen, ja kun Tero sattui mainitsemaan kirjasta, niin päätin tilata ja lukaista sen. Kuitenkin, en ole edelleenkään lukenut kirjaa loppuun, mutta se on jo vaikuttanut tämän verran muhun että en ole askin askiakaan ostanut sitten heinäkuun puolenvälin. Kirjaa lukiessa pitää olla keskittynyt lukemiseensa, sen takia en ole kerennyt loppuun vielä lukemaan.

Mä olin vielä ala-asteella, tarkalleen ottaen kuudennella luokalla, kun löysin itseni tupakoinnin ihmeelliseen maailmaan. Se alkoi siitä, kun mun ja silloisen parhaan ystävän ihastukset oli niitä koulun koviksia, jotka kävi välitunneilla nurkan takana vetämässä röökisauhut. Jotenkin sitä tytöt sitten ajatteli päästä lähemmäksi poikia olemalla yhtä "cooleja". Yhtenä kertana sattumalta löysin isälläni ollessa kartongin Mallun punaista. En tietenkään ottanut koko kartsaa, mutta muutaman askin sujautin omaan reppuuni. Nämä tupakka-askit oli kuin kultakimpaleet mulle ja ystävälleni. Koulussa sitten kerrottiin pojille kutakuinkin jotain sellaista, että jos tupakat loppuu niin meiltä löytyy. Ja eiköhän pojat tulleet tuttavuutta tekemään, siitä lähtien sitten alettiin poskisauhuja salaa polttelemaan. Jäätiin siitä myös kiinni, mun äidille. Muistan kun se tuli ihan yllättäen. Se oli löytäny mun huoneen roskiksesta tyhjän, rytätyn tupakka-askin. Oltiin menossa koulusta liikuntatunnille, ja ajateltiin ystävän kanssa poiketa meidän kautta. Siellä sitten mamma oli, juuri askin löytäneenä. Saatiin heti palopuhe, ja mulle tiedossa kotiarestia. Tää oli vaan kokeilu, ei me enää. Ja sitä paitsi, annettiin suurimmat osat tupakka-askista muillle, joopa joo. Lähdettiin kaverin kanssa kävelemään liikuntapaikalle, manailtiin kuinka ääliö mun mutsi oli. Meidän ohi ajoi linja-auto. Oli omituinen tunne, ihan kun mutsi tarkkailis. Ystävä kysyi, että menikö mun äitini just tolla bussilla meidän ohi. Ei kai.. Kännykkä alkoi soida, ja näytöllä luki äiti. Voi paska. Menihän se siitä ohi, ja eiköhän silläkin sen verran silmät ollu päässä että näki kuinka pienet valaa vannoneet enkelit käveli juuri syksyisellä asfaltilla tupakat huulessa. U-hups..

Sitten tuli riitaa ystävän kanssa, ajauduin kauas tosta kovis -porukasta, joka tarkoitti myös sitä että tupakansaanti ja jengi jonka kanssa käydä salaa nurkan takana oli jäänyt unholaan. En siis lopun puoli vuotta kuudennesta luokasta enää polttanut, en seiskaluokallakaan jolloin porukka yleensä sen tuppaa aloittamaan. Mutta sitten se oli joko kasi- tai ysiluokka kun se taas alkoi. Yläasteelta lähin ystävä oli käynyt kielikurssilla ulkomailla ja tutustunut siellä tupakan ihmeelliseen maailmaan. Suomeen kotiuduttua sen laukusta löytyi mitä ihmeellisimmistä piiloista L&M sinisiä askeja. Siinä sitten taas intoutui tämäkin tyttö polttelemaan.

Ysiluokan loputtua aloin seurustelemaan pojan kanssa, joka poltti. Yllättävää, munkin tupakointi vain kiihtyi siinä seurassa. Eikä se sitten loppunut vaikka rakkaus kyseiseen poikaan loppui. Mä ajauduin kymppiluokalle vuoden verran haahuiltuani, ja sille samaiselle luokalle tuli myös tää mun ala-asteen entinen paras ystävä. Oltiin tähän asti pidetty hiljaiseloa toisiamme kohtaan, nyt kuitenkin sotakirveet haudattiin. Jokaisella tauolla käytiin luokkakavereiden kanssa tupakilla. Kesken tän kymppiluokan, mä täytin jo 18v. Ei ollut enää mitään ongelmaa itse kävellä kauppaan ja ylpeänä ostaa omat savukkeet.

Siitä ajasta tähän päivään saakka oon ollut, enemmän ja vähemmän, tupakoitsija kaikenkaikkiaan noin kymmenen vuoden ajan. KYMMENEN! Mun keuhkot on varmasti yhtä paskaset, jollei paskasemmat, kuin nuohoomaton savupiippu. Mulla on vielä normaalia pienemmät keuhkot, ja diagnosoitu astma. Kyllä. Mua ei ole koskaan järisyttänyt, pelottanut, kammottanut nää kuvat tupakoitsijoiden keuhkoista. Ei edes se vavahduttanut kun näki lasipurkissa tupakoitsijan ja tupakoimattoman ihmisen keuhkot.

Oon tosiaankin pari kertaa koittanut lopettaa. Silloin oon elänyt kuvitelmassa, että saan kamalia vieroitusoireita. Oon pitänyt itteeni seura-tupakoitsijana, stressi-tupakoitsijana, nautinto-tupakoitsijana, kahvi-tupakoitsijana.. Oon kuvittellut riutuvani nikotiinin vallassa. Oon käyttänyt noita nikotiinipurukumeja yms. tueksi lopettamiselle. Pöff. Kaikki noi yllämainitut ajattelut, ja kaikki nikotiininrinnakkaisvalmisteet voi mun puolesta viskoa roskikseen.

Voin kertoa, että ei ole tiukkaa tehnyt tällä kertaa tää lopettaminen. Aamulla nautin kahvista, ei enää tee mieli pilata sitä nautinnon makua sillä paskanmaulla. Nautin ruanmausta vielä pitkään suussani, en mene huuhtelemaan sitä pois tupakoimalla. Kahvi/ruokatauoilla mulla on aikaa tehdä ihan kaikkea muuta kuin juosta ulos sauhuttelemaan. Jos mua stressaa joku asia niin sitten stressaa. Puhun, kiukuttelen. En enää raivoisasti kaiva laukustani askia ja pistä norttia huuleen ja lähde "rauhoittamaan" itseäni siihen savuun. Tässä kyllä totuuden nimissä tuli yksi poikkeus muutama viikko sitten. Töissä oli tosi stressaava, kinkkinen tilanne joka vitutti kaikkia meitä kolmea työntekijää suunnattomasti. Kaks muuta meni sauhulle, yleensä mä olisin vaan ollut seuraneitinä mukana, mutta nyt tarjottaessa otin yhden käärön. Muistin tasan tarkkaan kuinka pahaa se on. Eikä vienyt sitä tilannetta pois, hahhah.

Tällä hetkellä sallin itselleni viihteellä kohtuullisen määrän sauhuttelua. Jonakin päivänä siitäkin irtaannun. Nykyään en kyllä nimeksikään käy viihteellä. Oltiin elokuun alussa siellä Mikkelissä, ja siinä sain positiivisesti yllättyä kuinka vähän enää viihteellä poltin. Kun tavallisesti on valehtelematta viihteellä mennyt puolestatoista askista kahteen imuteltua.

Nyt kuitenkin, Tammerfestien viimeisenä iltana, tuli viimeiset kunnon sauhut sauhuteltua. Lauantaina 20.7.2013 aamulla heräsin ja mun suussani maistu oikeesti siltä, kun sinne olisi kipattu pari kissankusista hiekka-astiaa. Siitä päivästä lähtien olen ollut ostamatta tupakka-askia. Siitä lähtien olen kieltäytynyt tarjotuista sauhuista (paitsi se yksi + viihdekäyttö).

Olen lukenut, että oliko se nyt viisi vai kymmenen vuotta (?), kun on tupakoimatta niin keuhkot puhdistuvat lähes samanlaisiksi kuin tupakoimattomalla ihmisellä.

Ensimmäisenä ihmiset kysyivät olenko raskaana, ja seuraavaksi oli että yritänkö raskautta. Sitten oli, että "niin joo, ei se sun miehes polta.." En tee tätä sen takia, että olisin raskaana. Enkä sen takia vaikka yrittäisinkin raskautua. Enkä myöskään tee Teron vuoksi. Teen tämän itseni vuoksi. Kyllä mä koen että kirja on avartanut mun ajattelumaailmaani, paljonkin. Ja tulee varmasti vielä avartamaankin lisää. Sen olen ymmärtänyt, että lopettaminen on vain sun korvien välistä kiinni. Se mitä ajattelet, se mitä tahdot ajatella. Ei se ole se nikotiini joka sua johdattaa. Se oot sä ihan itse.